Raskausviikkoja on tänään 34+5. Aika tuntuu kuluvan hurjan nopeaa, mutta en halua valittaa. :) Mulle ei oo vielä tullut sitä hetkeä sanallisesti, että mää haluan jo synnyttää, koska tää mahakaan ei oo vielä ollut oikeastaan minkäänlainen este vaan kuin kenkien laittamisessa jalkaan sekä sängyssä kun yrittää vaihtaa asentoa ja tyllerö onkin eriä mieltä. :)
Tänään mä ajattelin puhua tulevasta synnytyksestä ja kaikkea mitä siitä ajattelenkaan.
Synnytys on kaunis asia, vaikka pakko myöntää, että kun on törmännyt kauhutarinoihin synnytyksestä niin ne ovat pistäneet miettimään, että mihin mä oon oikein alkanut, mutta ehkä sillä hetkellä kun synnyttää ajatus pyörii lapsessa ja kipu ei olisi välttämättä niin valtavan hirveä, että siihen tekisi mieli kuolla?
Olen alkanut ajattelemaan, että se kipu minkä tulen tuntemaan synnytyksessä niin se johtaa hyvään asiaan, siihen jota olen odottanut yhdeksän kuukautta ja se mitä olemme yhdessä mieheni kanssa toivoneet jo pitkän aikaa.
Mua ei pelota, että synnytykseen voisi kuolla taika, että jotakin pahaa tapahtuisi. Olen niin luottavainen Suomen kätilöihin ja muutenkin, en missään vaiheessa ole ajatellutkaan, että tällainen asiakin on olemassa. Eniten olen miettinyt sitä, että miltä se kipu sitten tuntuu. Muutunko huutavaksi hulluksi niiden seurauksena, auttaako minulla ilokaasu tai epiduraali.
Kivunlievityksenä olen ajatellut ilokaasua sekä epiduraalia. En pelkää piikkejä, tämä on ainakin hyvä puoli. Mietin myös ammetta kivunlievityksenä, mutta en pietä sitä kumminkaan niin tähellisinä kuin noita kahta yllä olevaa. Mulle on myös tärkeää, että mieheni on vieressäni, vaikka ihan hiljaakin, ei tarvitse puhua, mutta kunhan on läsnä.
En oo missään vaiheessa ajatellut luomusynnytystä, koska ei musta oo sellaseen, että rakennetaan synnytyskuvitelmat kaikkien hieronnan, ammeen, akupunktion varaan eikä ajateltaisi lääkkeelistä kivunlievitystä ollenkaan. Jotenkin saattaisi tulla järkytyksenä jos olisi ajatellut tehdä synnytyksen luomuna ilman lääkkelisiä kivunlievityksiä ja sitten siihen ei pystyisikään ja joutuisi tavallaan antamaan itselleen periksi. Mulle ainakin tulisi alemmuustunne kun olisi luonut itselle sellaiset kuvitelmat jotka ei millään toteutuisikaan.
Onneksi en oo nytkään luonut sellaisia tarkkoja synnytysajatuksia vaan vähän tällaisia liipalaapa juttuja, jotka edes jotenkin valmentaisi mua siihen. Uskon, että jos suunnittelisin kaiken niin tarkkaan, että siitä ei olisi mitään varaa lipsua, niin se homma menisi aika perseelleen. Siksi mun ajatukset ei oo niin tarkkoja ja ytimekkäitä.
On mulla sellaisia juttujakin mitä en mieluisin haluaisi mm. välilihan leikkaus. Mietityttää se avautumisvaihe jos se on hidasta puuhaa, niin hajoaako mulla pää siihen odotteluun ja tuskailuun, tai sitten jos kävisikin niin, että avautumisvaihe olisi niin nopea, että paikat repeäisi mukavasti?
Aiemmin en ole miettinyt edes koko alapäätä, mutta nyt kun alkaa tajuamaan, että sieltä todellakin tulee lapsi niin mietityttää mahtuuko se tulemaan ja, että kuinka pahasti repeän vai repeänkö ollenkaan.
Onneksi nämä kaikki selviää sitten synnytyksen jälkeen.Voin sitten raportoida tohkeissani asioista, jotka toteutui ja mitkä ei todellakaan toteutunut. =D
Ps. en usko, että nämä mun synnytysajatukset auttaa ketään muuta kuin itseäni, mutta sehän tässä onkin nyt tarkoitus. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti