minä ja marcus

Ajattelin esitellä teille mieheni. Olemme olleet yhdessä jouluaattona tasan kolme vuotta. :) Olemme asuneet saman katon alla 2,5 vuotta. (Tähän on mahtunut myöskin muuttoa, koska nyt muutettiin tähän isompaan asuntoon entisen ahtauden vuoksi.)

Mieheni nimi on Marcus. Hän on sellainen mukava heppu, ujohko, rauhallinen ja asiallinen. Hän pääsi opiskelemaan tänä vuonna ammattiopistoon, vaikka neljättä kertaa hakikin kouluihin. Ikää tältä kaverilta löytyy siis 21-vuotta.  Aiemmin kerroinkin täällä blogissani miten meidän juttumme alkoi, joten kiinnostuneet voivat katsoa sen myöskin sieltä. ;)

Yhteen muuttaminen tuntui niin loogiselta puolen vuoden seurustelunkin jälkeen, koska marcus oli lähdössä armeijaan tulevana tammikuuna, niin muutimme puolta vuotta ennen hänen armeijaan lähtöään yhteen. Armeijassa hän oli 2 viikkoa, jonka jälkeen hän palasi "lomille". Mullehan tämä oli ihan "järkytys" kun mies käveli normaalit vaatteet päällä linja-autosta kun muilla oli armeijavarustukset päällä. Marcus sanoi, että ei ole minua varten tuo paikka ja lykkäystä hänellä on sinne 2014 Tammikuuhun asti. Ja voitte vaan kuvitella kuinka munsta tuntu siltä, että oon märissy inttileskeydestä kaksi viikkoa turhaan kun toinen ei oo edes sanonut, että on hankkinut jotkin ihme paperit sieltä.

Marcus on horoskoopiltaan neitsyt. Ja kyllä, olen huomannut nämä horoskoopin piirteet meidän arjessamme. Parisuhteemme on mielestäni tasainen, jos riitelemme niin silloin kyllä myöskin riitelemme, mutta muuten meillä on aina ollut sellainen luotto toiseen. Muutaman kerran meidän suhteessa on ollut ns. " tavaran pakkailua" toinen kattonut vierestä kun toinen on vienyt oman tavaran johonkin laukkuun ja oikein hitaasti roudannu niitä sinne, kunnes molemmat on katsonu toisiaan ja naureskellu, että kuinka idiootteja sitä voikaan olla ku oikeen odottaa, että toinen jotakin sanoo. :D

Uskon, että marcus on huolehtiva isä. Olen sanonut miehelleni, että en oleta hänen lässyttävän vauvalle meidän vieraiden edessä taika muutenkaan hempeilevän. Olen myöskin sanonut, että se mitä hän tekee vauvan kanssa ei kuulu muille..((viitaten siihen, etten lässytä kaikille kavereille mitä marcus sanoi silloin ja silloin tytölle..mutta kyllähän mää tänne blogiin voin?=D) koska neitsyt on niin "herkkä", että se ei halua tunteitaan näyttävänsä kaikille. Ihan näin kokemuksen rintamalla voin sanoa, että mieheni on todellakin erilainen silloin kun olemme kahdestaan kuin muiden ihmisten seurassa, ehkä se on hyväkin, koska en todellakaan itsekään haluaisi, että kaikki tuttavamme tietäisivät meidän ns. yhteiset jutut.

Ps. nämä kuvat on kaikki vanhoja=D meilläpäin ei enää näitä yhteiskuvia niin paljoa harrasteta, joten joudutte tyytymään nyt hieman vanhempiin otoksiin... :))))

totuutta ja lauantaita

Heissan ! Tänään oon hieman pakkaillut koriste esineitä laatikkoon ja pikku hiljaa niitä aletaan kuskaamaan mun vanhempien luokse. Ihanaa päästä tästä kaksiosta pois, mutta siihenkin on vielä aikaa noin. kuukausi. Ihanaa, olla se 1-2kk ja etsiä sitä "unelmien" kolmiota. :)

Nyt on pakko sanoa, että mä oon taas oma itseni. En oo enää sellainen kärttynen ja mieliala pommi kun olin raskauden alkupuolella, ehkä nyt on jotenkin helpottava vaihe, kun tuntuu, että kaikki on niin hyvin ja mulla on maailman ihanin mies. :) Haluaisin tietää jo äkkiä, että kumpi siellä masussa möyryää. Jotenkin olo tuntuu niin tyttömäiseltä, mutta toisaalta pääkoppa sanoo, että tummasilmäinen poitsu sieltä tulee !

Tosiaan, en oo vieläkään tuntenut liikkeitä(rv 19+1). En kumminkaan murennu siitä, ettei niitä vielä ole tuntenut. Olen yrittänyt joka ilta ennen nukkumaan menoa rauhoittua ja pidellä kättä masun päällä ja vähän kukuilla kädellä että onkos siellä ketään, vastauksia ei vielä ole kuulunut, että äiti mä täällä potkiskelen vähän. Se haluaa vaa pitää potkut vielä omanaan. :D En jaksaisi odottaa, että mä tuntisin sen liikkeen, mutta lapsen ehdoilla mennään. :) Mieheni sanoo, että potkut tuntuu kahden viikon päästä, hän on niin hyvä "ennustaja", etten yhtään ihmettelisi, että se olisi niin.

Tänään ajattelin kertoa teille, miten tapasimme mieheni kanssa. Mieheni oli täyttänyt joku aika sitten 18-vuotta ja hänen ensi autonsa oli punainen bmw, jossa oli musta konepelti. Autossa oli kovat mölinät, siis takaputken puolelta. Olimme liikkuneet samoissa piireissä monta vuotta, mutta jotenkin tämä henkilö oli jäänyt aina mun huomion ulkopuolelle, etten ollut huomannut edes hänen olemassa oloaan. Olin tällöin 15- vuotias, kun tämä kaikki tapahtui. Olin niin ihastunut tähän bmw autoon, että kuski jäi minulta ensin niin huomaamatta. Kunnes mä näin tän ihmisen ihan läheltä. Kerran me lähdettiin sitten kaverini kanssa mieheni kyytiin ja silloin samalla kerralla, mieheni bmw lähti mustallajäällä liukumaan ja se osui sellaiseen kaivoon, ja tää bemari romuttui niin ettei sillä enään tehnyt mitään. Sitten me lähdettiin mun kaverin kanssa tästä tilanteesta pois ja lähdettiin kohti uusia paikkoja. Sitten tää mies oli kysyny sen kaverilta mun numeroa ja tässä sitä nyt ollaan. :)

Nykypäivänä bemarit ei oo edes ihania, mutta mieheni on. Olenpas lässynlää päällä, varmaan tuskallista luettavaa. xd mutta päivääkään en ole katunut, että mä menin hänen kyytiinsä. Ennen meidän vauva uutisia, mä en ollut tekemisissä mieheni vanhempien kanssa, vaikka muutimme yhteen puolen vuoden seurustelun jälkeen, niin siltikään heitä ei koskaan näkynyt tai mua ei edes jouluna kysytty heidän luokseen. Nykyään välit on hyvät, he käyvät meillä kylässä, me käymme heillä ja muutenkin yhteistä puhuttavaa alkaa pikku hiljaa olla enemmän. Tässä parisuhteessa tuleva vauva on yhdistänyt mut miehen vanhempiin, mä toivoinkin, että välit lähenisi raskauden myötä.

Huomenna on sunnuntai. Jos joku lukee tällä hetkellä tätä blogia, toivoisin että jättäisit minulle kysymyksiä joihin voisin vastailla huomisessa blogissa. Voitaisiin melkeinpä julistaa sunnuntai sellaiseksi kysely blogiksi. Miltä kuullostaa? Mä nyt kerron teille vielä sen, että nauttikaa kaikista päivistä, toivoo posiitivinen kirjoittelija. :)

masu 19+1